Eletään taas sitä aikaa vuodesta ,että alkaa mieleen tulemaan menneen vuoden tapahtumat vaikka ihan vielä ei vuosi vaihdukaan. Ja millainen vuosi onkaan ollut. On tullut itkettyä, valvottua, oltu huolissaan, iloittu, nautittu, nähty paljon, koettu vielä enemmän - mutta poikkeuksena aiempiin vuosiin nähden, tämä vuosi on ollut huomattavasti seesteisempi (vaikka kaikki ei sitä ehkä huomaa päällepäin) ja olen oppinut paljon, niin käytännön asioita kuin myös itsestäni - ja etenkin itsestäni.
Elämääni on tullut uusia ihmisiä, on lähtenyt vanhoja, jotkut vanhat ihmiset ovat koittaneet palata huonoin tuloksin, toiset olen ottanut avosylin vastaan.
*****
Vaan niin... vuosi sitten näitä aikoja elin hyvin hektistä aikaa. Järjestelin muuttoa pohjoiseen. En pahemmin ehtinyt nukkumaan. Ja samaan aikaan tutustuin Mieheenkin. Muuton myötä kuitenkin suljin yhden oven takanani kiinni lopullisesti. Sitä ovea on välillä yritetty raottaa, mutta yhä pidän sen kiinni. Moni on yrittänyt päätäni kääntää, mutta näin vuoden jälkeen olen vain enemmän kuin tyytyväinen ratkaisuuni, sillä elämäni on parantunut jo merkittävästi sen jälkeen. Kohentamisen varaa vielä on, mutta pitäähän sitä jotakin jättää seuraavillekin vuosille.
Todella moni ihminen on epäillyt etten viihdy pohjoisessa kuin korkeintaan 3 kuukautta. Ihmiset jotka tunsivat minut hyvinkin. Itsekin epäilin, että kuinka ihmeessä voin sopeutua pitkään talveen, lumeen, kylmyyteen, pimeyteen. Miten ihmeessä voisin pärjätä ja jaksaa pohjoisessa kun niin rakastan aurinkoa ja kesää. Vaan yllätyin positiivisesti, että -25 astetta ei tunnu missään, kun pukeutuu oikein. Oikeastaan sitä oikein pukeutumista en ole vieläkään oppinut, koska - 25 asteen pakkasissa onnistun saamaan hien päälleni. Toki tuli muutamat paleltuneet varpaat ja sormet koettua, joskus nenäkin otti itseensä purevasta pakkasesta, mutta harvoin minun kylmä on ollut. Vaikka kesäkuussa kiskasinkin Miehen turkishaalarit päälleni kun istuimme auringonlaskua ihastelemassa pihakeinussa. mutta ei minun todellakaan kylmä niissä tullut :D
Miehen kanssa tahti oli ripeä ja moni on epäillyt mitä meistäkin mahtaa tulla vai tuleeko mitään. Epäillyt, että olen tehnyt virheen. Kyläläisiä myöten ihmiset ovat ihmetelleet miten ihmeessä suhteemme oikein kestää ja että kyllähän Miehen nyt vähintäänkin pitää vieraissa juosta.
Alkuun jaksoin kuunnella juoruja. Nykyään en enää jaksa edes välittää, koska mitä enemmän niitä kuuntelen, niin sitä paksummiksi juorut menevät. Vastaavasti, mitä vähemmän niitä kuuntelen, niin sitä vähemmän niitä on liikkeelläkään.
Emme koskaan ole olleet Miehen kanssa kuin vastarakastunut teinipari jonka pitää kulkea koko ajan toisen kainalossa. Ennemminkin olemme olleet alusta lähtien kuin vuosia naimissa ollut pari joka luottaa toiseen ja jolla on omatkin kuviot ja elämä. Onhan menoista tullut riitojakin. On kummankin omia tapoja hiottu toisen tapoihin sopiviksi. Mutta sitähän elämä muutenkin on. Hiomista. Etenkin parisuhteet. Se, että toisen kunnioitus ei ehkä ulkopuolisille näy, jotka eivät meitä tunne, ei tarkoita etteikö se näkyisi kotona, neljän seinän sisäpuolella. Ihmisillä, joille asiat ei edes kuulu, on vain hassu tapa tulkita toisen sanoja rivien välistä silloinkin kun toinen ei edes puhu mitään rivien välistä.
Asuminen pienessä kylässä on tehnyt minulle hyvää. Huomaan yhäkin nauttivani hiljaisuudesta. Siitä, että kuulen lumisateen suhinan, järven jäätymisen ulvonnan, metsän eläinten äänet, pienetkin rasahdukset metsässä. Nautin pimeydestä, etenkin nyt kun on lumi maassa. Mikään ei ole rentouttavampaa (ei edes hierojalla käynti) kuin kävely katuvalottomalla tiellä ilta-aikaan ja vain tähdet valaisemassa kulkua. Ennen olisin epäillyt, että eihän siellä näe mitään, mutta tähdistä lähtee niin paljon kuitenkin valoa, että tie on lähinnä hämärä, kun lumi heijastaa. Ei pimeä. Jos käyttäisin taskulamppua, niin se sotkisi näköä ja silloin olisi pimeämpää.
Nautin myös siitä, että kun olen illalla mennossa nukkumaan, sammuttanut kaikki valot ja odottelen unta sängyllä, niin voin katsella tähtiä taivalla. Ne näyttävät led-valoilta, niin intensiivinen valo niissä on sysimustaa taivasta vasten. Täysi kuu valaisee pihan yöllä aavemaisen kalvakkaaksi, lähes valoisaksi ja näky on lumoava, ei pelottava. Revontulet värjäävät pihan kuin joulukuusen värivalot konsanaan. Paljonhan näistä on valokuvia olemassa, mutta mikään kuva ei vastaa sitä kun sen saa itse kokea - ja lähes viikottain. Luonnon omaa valosaastetta.
Näin keskellä ei mitään asuessa olen oppinut paljon. Olen oppinut, että Suomessa jos jossa on hyvin erilaisia kulttuureita ihan suomalaisten keskuudessa, ulkomaalaisista puhumattakaan. Ja olen varsin onnekas, että minulla on ollut mahdollisuus elää monia niistä. Olen asunut pienessä kaupungissa, jossa asvaltti- ja betoniviidakko oli yhdistetty ihmisten juoruiluintoon ja todennut että se jos mikä oli syvältä. Olen asunut hektisessä isossa kaupungissa jossa kaikki oli olevinaan helppoa ja pääsi koska tahansa kauppaan, kahville, matkalle ja ongelmien osuessa kohdalle, soitettiin joku huoltomies apuun. Ja todennut, että 3 kertaa bournoutista huilailleena se ei välttämättä ole ollenkaan hyvä asia minulle itselleni vaikka silloin en muusta tiennytkään.
Muutto pohjoiseen kaupunkiin jo itsessään opetti minulle, että pohjoisen ihmiset ovat erilaisia. He eivät stressaa jostain syystä. He ovat avuliaita ja asioita laitetaan tapahtumaan eikä jäädä ihmettelemään ja jahkailemaan kuten monesti etelässä. Siinä missä etelässä ihmiset murjottivat hiljaa itsekseen, niin pohjoisessa ihmiset hymyilevät ja juttelevat toisilleen - oli sitten tuttu tai tuntematon.
Ehkä syy tuohon on se, että pohjoisen sääolosuhteet opettavat ihmisille sisukkuutta. Ehkä kiireettömyys ja stressittömyys tekee sen. Ehkä se, että kaupungit ovat pienempiä kuin etelän isot kaupungit tekevät sen, että kaikki vain on selkeämpää. Jotenkin loogisempaa. Ehkä luonto on lähempänä ja se tekee ihmisille hyvää. Ainakin luonto on tehnyt minulle hyvää ja betoniviidakko ja likaisuus lähinnä on ahdistavia.
Kaikki nuo on arvailuja vain. En minä ole mikään käyttäytymisteiteiden tai psykologian tohtori tai edes tutkija jotta voisin esittää jotakin teoriaa. Mutta oma kokemus puhuu puolestaan.
Kun sitten tulikin aika kiivetä vielä pohjoisemmaksi, vieläpä keskellä kylmintä talvea, epäilin hetken jopa mielenterveyttäni. Muutto vielä ylemmäs, vielä pienemmälle paikkakunnalle, pikkuiseen kylään oli alkuun ehkä shokki, jota en ymmärtänyt. Nautin olostani koko ajan ja missään vaiheessa en liiemmin haikaillut Espanjaan, joka on ollut kuitenkin unelmani jo pikkutytöstä lähtien. Mutta ihmiset. Erilaiset vastoinkäymiset. Ne tuottivat oman osuutensa totutteluun. Vaan kun on tälläinen jääräpää kuten minä, niin yllättäin sitä keinot keksii pärjätä. Vielä kun siihen yhdistää suhteellisen terävän jasuorasukaisen kielen, niin oliko kyläläisillä totuttelua minuun vai minulla heihin, mutta puheenaihetta on kyläläisillä riittänyt. Ei siinä... mukavahan se on oikeastaan olla niin mielenkiintoinen persoona, että minusta juttua riittää ihan koko kylälle.
Kun asuu keskellä ei mitään, niin luovuus pääsee kukoistamaan. Kun joka paikkaan on kaupunkilaisen mittapuun mukaan pitkä matka, niin itse sitä ei osaa enää edes mieltää niin. Nykyään on täysin normaalia poiketa kauppaan joko 50 km:n tai 80 km:n päähän. Ei sinne poiketa joka päivä, mutta ei poiketa kyllä kyläkaupallekaan hintatason takia. Ja kun on kauppapäivä, niin 7 hengen autoon ei vain yksinkertaisesti mahdu kuin 2 hlöä. Välillä voi sekin tehdä tiukkaa.
Yhteydet ulkomaailmaan ovat olleet jokseenkin haastavat tänä vuonna. Vaan mitä sitten jos netti ei toimi. Tällä pläntillä kyllä vaihtoehtoista toimintaa löytyy yllin kyllin. Vaikka muillekin jakaa, jottei ihan toimettomana tartte peukaloitaan pyöritellä. Tokihan se jokseenkin ärsyttää, kun asioita pitäisi pystyä hoitamaan, vaan ei onnistu kun yhteydet ovat heikot tai niitä ei ole, mutta muuten ei tarvitse tekemättä lojua.
Käytännön taidoissa olen oppinut tekemään tulet mistä tahansa puusta - oli se sitten kuivaa tai märkää, ja vain yhdellä tulitikulla. Olen oppinut käyttämään kirvestä, viikatetta. En vierasta muitakaan koneita tai laitteita ja jos nyt Mies ei just sillä hetkellä olekaan paikalla kun jotakin tarvitsee tehdä niin ei se mitään... tehdään sitten itse.
Olen oppinut että niin kevyeltä näyttävät pihatyöt on kaikkea muuta kuin kevyitä. Siinä jää kuntosali toiseksi kun märkää lunta kolaa pihalla tunnin verran. Tai kun pätkii puita kirveen kanssa klapeiksi. Tai kun repii risuja rangoista irti. Tai kääntää ryytimaata ja kaivaa sieltä isoimpia kiviä pois tieltä. Talven puiden tekeminen on urakka joka tuntuu siltä, ettei se lopu ikinä. mutta onneksi kaikkea tuota voi tehdä omaan tahtiin. Silloin kun siltä tuntuu ja on poutaa. Ja kummasti sitä oppii sadepäiviäkin arvostamaan, koska silloin saa lepopäivän ja ryytimaa kiittää. Samoin oma kroppa kun ei ryytimaalle tartte vettä raahata.
Tänä syksynä olen toki ollut huolissani maahanmuuttajista. Siitä mitä he saavat aikaan Suomessa. Mutta ollaanpa rehellisiä. Maahanmuuttajat haluavat kaupunkeihin missä on elämää ja säpinää. Ei heitä kiinnosta muuttaa jonnekin pikku kylään jossa kaikki on vähintäänkin työlästä. Olkoot miten aitoja pakolaisia ja avuntarvitsijoita tahansa. Ja ei se ole heillekään missään tapauksessa hyvä ratkaisu. Jo siksi, että maalla ei puhuta yleiskieltä vaan ihan jokaisen kylän omaa murretta ja sitä on maahanmuuttajien vielä vaikeampi oppia kuin suomea, koska eri murteet tuottavat ongelmia suomalaisillekin. Ja myönnettävähän sekin on, että jos minä suomalaisena naisena saan osakseni näin paljon ihmetystä ja juoruilua, niin voin vain kuvitella mitä maahanmuuttajat saavat kontolleen. Pienet kylät ei välttämättä ole niitä kovin vieraanvaraisimpia. Jotkut ehkä ottavatkin avosylin vastaan, mutta eivät kaikki.
Tämän syksyn aikana olen myös huomannut uutisia lukiessani ja niiden etelässä asuvien ystävieni kanssa keskustellessa, että olen vieraantunut kaupunkielämästä aika paljon. Ja vieraantunut hyvällä tavalla. Harvassa on ne päivät jolloin olisi kiire. Harvassa on ne päivät jolloin en hymyile vain siksi että olen onnekas kun voin asua tälläisessä paikassa betoniviidakon sijasta. Ja todella harvassa on ne ihmiset lähipiirissäni jotka ymmärtävät mistä puhun. Suurin osa lähipiiristäni ei edes käsitä sitä, että Suomessa ei oikeasti joka paikassa toimi puhelimet ja netti. On paikkoja joissa sähköjen pätkiminen on täysin normaalia. On paikkoja joissa on lunta ja pakkasta kun itse taapertaa jossakin kurassa ja +2 asteessa. Kaikki tämä Suomessa. Vielä enemmän ihmisillä on hakusessa se, että Suomessa on myös paikkoja joissa ei ole julkista liikenneyhteyksiä ollut enää 10-15 vuoteen. Että kylään ei tuosta noin vain voikaan poiketa ilman omaa autoa. Ja samasta syystä kannattaa tarkistaa etukäteen, ettei osu kauppapäivälle pihaan. Silloin ei ole kuin ärhäkkä vahti pihassa. Ja reissun pituus on jotakin 3 tunnin ja 10 tunnin väliltä. Riippuu ihan ostoslistasta.
Mutta mitä enemmän luen uutisia ja juttelen etelämmässä asuvien ystävieni kanssa, niin sitä enemmän olen kiitollinen että lähdin pohjoiseen. Tämä vuosi on tehnyt minulle hyvää ja olen oppinut että en minä oikeastaan ole koskaan viihtynyt kaupungissa, jossa kaikki on olevinaan helppoa. Mitä enemmän seuraan täältä käsin elämänmenoa kaupungeissa, sitä vähemmän haluan sitä omaan elämääni. Sitä enemmän myös osaan arvostaa tätä hiljaisuutta, luonnon kauneutta ja koskemattomuutta. Aidosti puhdasta vettä, kun pohjavesi tulee omasta hanasta. Sitä miten se aidosti puhdas vesi saa ruuankin maistumaan paremmalta, aidolta. Luonnon omia tuoksuja, joita ei kaupungin saasteiden hajut peitä. Ja parit seikkailut kaupungeissa myös todistavat tuon, se ei ole vain minun mielikuvituksen tuotetta. Aamukahville kun menee terassille niin jo siinä voi haistaa mustikat, sienet, puolukat, hillat. Voi toki haistaa myös etäämmällä olevien peltojen lannoittamiset lehmän paskalla. Ja ruoka mitä täällä syöt on puhdasta koska kun eletään pohjavesialueella, niin kyläläiset eivät halua pilata vettään jota juovat ja pelloille ei myrkkyjä laitella.
Tämä vuosi on opettanut minulle paljon ja ensi vuodesta tedän vain sen, että uuden edessä ollaan jälleen kun vuosien jälkeen istahdan koulun penkille ja edessä on 3½ vuotta opiskelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti