Hiljaiseloa ollut täällä blogin puolella, mutta muu elämä onkin ollu aika liitämistä. On tuntunut, että viime kuukausina en ole juuri muuta tehnyt kuin istunut Onnibussissa tai vaihtoyhteys asemalla tai kotona pessyt reissun jäljiltä pyykkiä. Vaan tämä on nyt tätä hetken aikaa. Onneksi Onnibussin liput eivät kukkaroa ole liikoja keventäneet.
Nyt kuitenkin ollut kotona ja vahvdannut silmä kovana Tall Ship Racen ensimmäistä kisaosuutta. Minä, joka joskus en ymmärtänyt ollenkaan mitä iloa on lähteä purjehtimaan. En oikeastaan siinä nähnyt mitään kivaa vielä tänä keväänäkään.
Kunnes tuli kirje, mainos. Nuorisolla mahdollisuus päästä mukaan Tall Ship Raceen. Nuoremman sukupolven kanssa kotona keskustelua ketä moinen kiinnostaa. Nuorin innostui ja tuli valituksi mukaan. Ja siellä se nyt menee. Ja minuun iski pienoinen polte päästä joskus itse kanssa mukaan :D Tosin en ole nuori, joten minua ei kai huolita suomalaisille laivoille.
Mutta kyllä tuo tunteisiin kävi.
Lähdön valmistelut eivät niinkään. Matka kuin matka, pakkaamista, lippujen varauksia jne. Matka Halmstadiin meni muiden mukaan lähtevien nuorten kanssa Helsingistä Kööpenhaminen kautta. Osin lentäen, osin bussilla. Minä jäin lentokentälle raapimaan päätä. Ja itkuhan siinä meinasi tulla, kun tajusi, että se nuorin ei ole todellakaan enää mikään pieni vaan lähtee ilman minua suureen maailmaan seikkailulle, josta tiedossa oli vain, että Halmstadista noustaan laivaan ja meriteitse tullaan takaisin.
Tässä kisaa seuratessa on tullut pohdittua, että miksi näin. Onhan tuo nuorimmainen mennyt omineen ennenkin. Mutta toki vain Suomessa. Nyt... omin nokin ulkomailla ja en nyt kauheasti kehuskelisi hänen kielitaidolla. Saatika rohkeudella käyttää sitä vaikka tiedän, että käyttää kyllä, kunhan minä en ole paikalla turvana. Ja kun vaihtoehtoja ei ole.
Mutta ei se ehkä ole se mikä eniten sai herkistymään. Ehkä eniten vaikutti se, että tiedostin, että meri voi olla hyvinkin armoton. Vaikka nyt ei ole kyse mistään valtamerestä sentään. Mitä tahansa voi sattua ja kuuluvuus merellä on satelliittipuheimen varasssa. Näin ollen voin vain seurata YB Trackeristä kulkua, mutta se ei kerro koko totuutta kisan kulusta.
Kotirintamalla olen vuoroin ollut ylpeä ja vuoroin huolissani ja iloinen ja onnellinen ja kaikkea mahdollista. Eli kunnon tunteiden vuoristorata. Mutta luulen, että samaa rumbaa on käyty myös laivalla.
Varsinainen kisaosuus on ehkä ohi tänään. Hetken jo näytti siltä, että maaliviiva olisi ylitetty jo eilen, mutta tuulet eivät olleetkaan enää niin suotuisia, joten maaliviiva siintää jo, mutta yli vielä ei ole menneet. Maata jalkojen alle ei kuitenkaan vielä maaliviivaltakaan ole tiedossa vaan, matka jatkuu Kotkaan, jonne ensimmäiset laivat pääsevät ilmeisesti tiistaina perille. Itse olen menossa Kotkaan vasta torstaina, koska purjehtijoilla on omaa ohjelmaa vielä Kotkassakin.
Vaikka nuorin ei ole koskaan ollut mikään ujopiimä, niin villi veikkaus on, että kotiin tulee varsin muuttunut nuori. Ja ainakin mahtavaa kokemusta rikkaampi. Ja pahoin pelkään, että olen saattanut tässä antaa pirulle pikkusormen ja purjehduskärpänen on purrut meidän perheeseen pahemmin kuin osaan vielä arvatakaan.
