Vanha konsti on monesti parempi kuin pussillinen uusia

Mietin ensin, että en kirjoita ollenkaan vaikka kovin mieli tekikin rustata ajatuksia ylös loppu viikon tapahtumista meillä ja maailmalla. En halunnut olla kantamassa korttani kekoon terroristien puolesta ja toitottamassa kuinka kamalia teot ovat ja kaikkea mitä nyt aina mediat on väärällään heti, kun jossakin jotakin tapahtuu.

Terroriteot ovat tavasta ja paikasta riippumatta aina kamalia. Siitä ei päästä yli eikä ympäri ja se ei siitä miksikään muutu, että joka toinen tavallinen tallustaja ja jokainen naamaansa kuluttava poliitikko on niitä tuomitsemassa. Valitettavasti ne näyttävät olevan nykyisin ihan arkipäivää, joten kukaan ei voi oikeasti sanoa, että nämä teot tulivat yllätyksenä. Suomessakaan. Se on ollu vain ajan kysymys.

Luonnollisesti ensin itsekin järkytyin. Vaikka kuinka olen jo pari vuotta ollut sitä mieltä, että se on vain ajan kysymys koska ja missä. Siitä on saatu viitteitä jo muualta maailmasta. Tuolloin monet poliitikot tosin olivat sitä mieltä, että ei kyllä tänne kohdistu uhkaa. Perustelematta miksi ei voisi kohdistua. Samaa kyllä moni muukin toitotti, ei vain poliitikot.

No, nyt olemme saaneet havaita että uhka on olemassa. Ei Suomi ehkä se kaikkein kiinnostavin kohde ole, mutta ei ole Siperiakaan. Joskus joku sanoi olevansa turvassa kun asuu jossakin hevonkuusen kukkalatvassa, mutta mielestäni Siperian isku osoittaa sen, että paikallakaan ei ole väliä. Ainakaan minulle Siperian iskusta ei sano paikka yhtään mitään. Siitä kertoo sekin, että en muista edes paikan nimeä, mutta se ei ole se olennaisin asia.

****

Seurasin tiedotustilaisuuksia. Ensimmäisessä tiedotustilaisuudessa Turusta jäi minulle erittäin positiivinen kuva poliisista. Moni on sitä arvostellut, että luvut ei täsmää, kellonajat on epärealistiset jne.

Turussa asuneena tapahtumapaikat ovat minulle tutut. 3 minuuttia hälytyksestä on vähän. Matka on lyhyt. Ja kyllä... sen ehtii juoksemaan 3 minuuttiin. Turussa on poliiseja keskustassa ihan tavan valvonnassa, joten en yllättynyt että poliisi oli paikalla niin nopeasti. Ennemminkin olisin ihmetellyt, jos ei olisi ollut.

Mikä tiedostustilaisuuksissa ensimmäisenä kalskahti korvaan oli mielestäni Ministeri Risikon liibalaabat. En minä halunnut kuulla mitään tyhjiä sanoja toistensa perään, siitä miten kamala tragedia tapahtuma oli ja miten sitä on jo tutkittu. Poliisi, kiitos vaan, oli kertonut sen jo miten on tutkittu. Ja tragedia... no, sen osaan itsekin päätellä.

Odotin, että valtion johto olisi vähintäänkin ensimmäisessä tiedotustilaisuudessa tuonut jotakin konkreettista esille, millaisia ajatuksia ja ideoita on voinut jo syntyä, että vastaavat voidaan estää. Tavan tallustajille kyllä on tullut heti, joten kai nyt Arkadianmäeltäkin jotain ideoita löytyy. En kyllä varma tuosta ole, kun seuraa poliitikkojen sähellystä päätöksen teossa ja esityksissään.

Olen odottanut sitä samaa koko ajan. Kyllä valtion johto kuulema asiasta keskustelee ja halutaan laaja-alaista keskustelua. No, kun tunteet on pinnassa, niin asiallinen keskustelu on vaikeaa. Mutta kerrankin voi sanoa, että suomalainen näyttää tunteensa. Ja vaikka asioista puhutaan tunteella, niin sieltä saattaa siltikin löytyä kultaakin kalliimpia ideoita.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Minusta nyt olisi viimeistään aika ottaa valtion johdon jälleen kerran pakkivaihde päälle. Kauheasti halutaan pitää rajat auki ja jopa tarvitaan maahanmuuttajia ja samalla on omien kansalaisten asiat huonosti eikä niitä suinkaan yritetä edistää leikkauksin. Se pakkivaihde pitäisi varsinkin hallitukselta löytyä suht helposti, niin paljon ovat joutuneen esityksiään vetämään pois ja perumaan. Ja joskus vaan vanha konsti ON parempi kuin pussillinen uusia.

Mikä niistä vanhoista konsteista sitten? On se Suomi ennenkin ottanut pakolaisia ennen kuin rajat oli auki. Hallitusti. Pakolaiskeskuksista. Tuli siinäkin harmeja, mutta huomattavasti vähemmän kuin tälläisessä hallitsemattomassa virrassa.
Joku tästä varmasti älähtää "mutta vapaa liikkuvuus..." joo, joo...

Olen niitä jotka nimenomaan ovat olleet enemmän kuin kiitollisia vapaasta liikkuvuudesta. Onhan se helppoa matkustaa ja kukaan ei juuri kysele mitään. Se on kivaakin. Mutta ei minua haittaa näyttää reissatessa asianmukaista matkustusasiakirjaa tai hankkia kutsukirjettä, jos olen työmatkalle lähdössä. Ei se ole mikään ongelma. Ei myöskään hankkia uudessa maassa tarvittavia asiakirjoja ja tehdä tarvittavia viranomaisilmotuksia.

Vapaata liikkuvuutta perustellaan usein nimenomaan töiden saannin helpottumisella. Ja paskat. Työn hakeminen ei ole missään maassa helppoa. Ja työn saaminen on vielä vaikeampaa. Silti iät ja ajat on voinut halutessaan lähteä ulkomaille töihin ja opiskelemaan. Silloinkin se on ollut mahdollista, kun ei ollut vapaata liikkuvuutta vaan tarvittiin enemmän matkustusasiakirjoja.

On olemassa yhä monia maita, joilla on rajat hyvin tiukkaan valvottuja. Joihin on vaikea saada oleskelulupaa. Joskus viisuminkin saaminen voi olla työlästä. Silti ihmiset ovat voineet näihin maihin matkustaa ja kohdemaassa on tiedetty millainen tyyppi on tulossa, miksi ja kauanko aikoo olla. Ja heillä menee ihan hyvin.

Muistelen, että joskus aikanaan pakolaisia kutsuttiin Suomeen pakolaisleireiltä. Heillä oli silloin jo aidosti tarve päästä turvaan ja se oli jo tarkkaan tutkittu. Tämän päivän turvapaikan hakija tulee kuka mitenkin ja heistä ei tiedetä mitään. Heillä on joku syy tulla tuhansien kilometrejä milloin minkäkinlaisella kyydillä ja milloin mitäkin kautta Suomeen. Ja se ei mielestäni voi olla pääsy turvaan. Ei silloin kun matka jatkuu Suomeen asti.

*****

Turun tragedia kosketti minua erityisen syvältä. Vielä kun sitä edelsi Barcelonan isku. Molemmat ovat tärkeitä paikkoja minulle. Molemmissa olisi voitu todennäköisesti estää isku hallitulla pakolaispolitiikalla.

Tapahtumien seuraaminen sai minut miettimään myös meitä ihmisiä. Vaikka suurinta meteliä nyt pitivät - ja pitävät yhä - nämä jotka haluavat nimenomaan rajat kiinni ja kaikki muslimit pois maasta, niin kyllähän joukkoon mahtuu puolustelijoitakin. Joskin paskamyrsky on sitten sen mukainen. Mutta ihmiset ovat aiheestakin vihaisia. Se kuuluu osana tunteiden reaktioketjuun, kun ihminen kokee jotakin järkyttävää.

Kun mietin ihmisten viimeaikaisia käytöksiä netissä, niin mielestäni tässäkin pätee parhaiten "vanha konsti on monesti parempi kuin pussillinen uusia". Ihmisistä on tullut kiukkuisia ja vihaisia. Uudet älyvempaimet on helppo oppia ja sisäistää, niiden käyttö on tehty mahdollisimman yksinkertaiseksi. Ne myös koukuttavat.

Kun ihmisten perinteinen kanssakäyminen on vähentynyt, niin kahvikupin nauttimisen sijasta kahvilassa, moni kokoontuu koneelle eri ryhmiin keskustelemaan. Tai paremminkin haukkumaan nykyisin toinen toistaan. Ihan sama mikä oli aihe, ihan sama missä kaupungissa. On vain "minä, minä, minä. Minä olen oikeassa, sinä väärässä". Ja kun kaksi toisistaan eriävää näkemystä keskustelee näin, niin tietäähän sen mitä siitä tulee.

Mitä jos tässä otettaisi pakki vaihde? Jos älypuhelimet kiellettäisiin? Palattaisi vanhaan paperiseen kalenteriin ja puhelimeen jolla pystyi soittamaan ja laittamaan tekstiviestin.
Omalla kohdallani se olisi alkuun katastrofi. Hoidan lähes kaiken nykyään puhelimella. Tai paremminkin puhelimen netillä. Ja vielä kun jälleen kerrna olen onnistunut koheltamaan niin, että pitkiä aikoja en pysty läppärin äärellä olemaan, niin puhelimella saan hoidettua asioita paremmin.

Mitä siihen kalenteriin tulee, niin kun vahtaan kalenterianikin - yllätys, yllätys - puhelimesta, niin arvatkaapa kuinka usein sanon puhelimessa "odotas katton kalenterista". Aivan. En kertaakaan, koska puhelun aikana kalenterin käyttö luurin ollessa korvalla on "hieman" hankalaa. Joten vakio onkin "muistaakseni se käy/ei käy". Paperisella kalenterilla näkisin myös kaikkien perheenjäsenten muutkin menot kalenterista - mikäli olen ne muistanut merkata. En minä kyllä niitä kaikkia muista sähköiseenkään kalenteriin merkata. Tärkeimmät vain.

Mutta tuo on opettanut minulle myös sen, että aiemmin olin koneella lähes koko ajan. Tai oikeastaan aamusta iltaan. Jo opintojeni takia. Nykyisin koneen avaaminen on vastenmielistä ja ensimmäinen ajatus on, kun koneelle olisi istuttava "Onko ihan pakko?" Joskus on. Ihan kaikkea en saa hoidettua puhelimella kuitenkaan. Usein kuitenkin voin hyvillä mielin todeta "Ei. Ei ole pakko." Luulen, että puhelimittomuuskin olisi alkuun ihan kamalaa, mutta kun oppisi uudelleen, että puhelin toimii vain soittamiseen ja tekstiviesteihin, niin kyllä senkin kanssa pystyisi elämään.

Puhelimen ja läppärin käytön vähentäminen antaa enemmän aikaa tehdä asioita vaikkapa luonnossa. Olen sen verran hölmö, että kun lähden marjaan, niin jätän puhelimen kotiin. Typerää tiedän, en olisi ensimmäinen ihminen joka marjareissullaan eksyy. Mutta on sitä marjamettistä ennenkin kotiin päästy. Aikana ennen kännyköitäkin.

*****

Kauheasti tuntuu olevan myös vallalla ajatus, että kaikki pitää saada kyliltä kaupunkeihin. Kaupungeissa tuetaan monin eri tavoin työnhakua ja samaan aikaan syrjäkylillä joudutaan lopettamaan ihan peruspalveluja, kun niitä ei tueta. Mitähän siitä seuraisi, jos tuet käännettäisikin tukemaan nimenomaan maalle muuttoa ja yrittäjyyttä syrjäkylillä? Alkaisiko kaupungit tyhjenemään? Ihmisistä saattaisi tulla iloisempia ja rauhallisempia. Ja he saattaisivat nauttia elämästään ja ehkäpä toteuttaa unelmaansa tai työllistää itsensä rakkaalla harrastuksella. Ei toki kaikki tähän kelkkaan lähitsi, mutta aika moni kyllä.

Mitä se vaikuttaisi päättäjiin, jos tuettaisikiin kylissä asumista kaupunkien ja yritysten kehitysten sijaan? Mikä siitä olisi heille pahin haitta ja mikä taas paras hyöty? Sillä jotainhan päättäjät hyötyy siitä, että syrjäkylät kuolisi pois. Muutkin kuin vain valtion budjetti.

Uskon vahvasti, että iso osa ihmisten käyttäytymiseen on kännykän tai läppärin liikakäyttö. Toinen minkä uskon vaikuttavan ihmisten käyttäytymiseen on se, että kaupungeissa asutaan liian tiiviisti. Tähän päätökseen olen tullut kun olen saanut seurata joidenkin koirien käytöstä... kaupungissa ovat remmirähjiä, mutta maalla aivan kuin toinen koira. Joten miksei siis sama toimisi ihmisillä? Ihmistä ja koiraa toki on turha verrata 1:1 toisiinsa, mutta tulipa vain mieleen. Koira kuitenkin usein peilaa omistajaansa.

Tall Ship Race 2017

Hiljaiseloa ollut täällä blogin puolella, mutta muu elämä onkin ollu aika liitämistä. On tuntunut, että viime kuukausina en ole juuri muuta tehnyt kuin istunut Onnibussissa tai vaihtoyhteys asemalla tai kotona pessyt reissun jäljiltä pyykkiä. Vaan tämä on nyt tätä hetken aikaa. Onneksi Onnibussin liput eivät kukkaroa ole liikoja keventäneet.

Nyt kuitenkin ollut kotona ja vahvdannut silmä kovana Tall Ship Racen ensimmäistä kisaosuutta. Minä, joka joskus en ymmärtänyt ollenkaan mitä iloa on lähteä purjehtimaan. En oikeastaan siinä nähnyt mitään kivaa vielä tänä keväänäkään.

Kunnes tuli kirje, mainos. Nuorisolla mahdollisuus päästä mukaan Tall Ship Raceen. Nuoremman sukupolven kanssa kotona keskustelua ketä moinen kiinnostaa. Nuorin innostui ja tuli valituksi mukaan. Ja siellä se nyt menee. Ja minuun iski pienoinen polte päästä joskus itse kanssa mukaan :D Tosin en ole nuori, joten minua ei kai huolita suomalaisille laivoille.

Mutta kyllä tuo tunteisiin kävi.

Lähdön valmistelut eivät niinkään. Matka kuin matka, pakkaamista, lippujen varauksia jne. Matka Halmstadiin meni muiden mukaan lähtevien nuorten kanssa Helsingistä Kööpenhaminen kautta. Osin lentäen, osin bussilla. Minä jäin lentokentälle raapimaan päätä. Ja itkuhan siinä meinasi tulla, kun tajusi, että se nuorin ei ole todellakaan enää mikään pieni vaan lähtee ilman minua suureen maailmaan seikkailulle, josta tiedossa oli vain, että Halmstadista noustaan laivaan ja meriteitse tullaan takaisin.

Tässä kisaa seuratessa on tullut pohdittua, että miksi näin. Onhan tuo nuorimmainen mennyt omineen ennenkin. Mutta toki vain Suomessa. Nyt... omin nokin ulkomailla ja en nyt kauheasti kehuskelisi hänen kielitaidolla. Saatika rohkeudella käyttää sitä vaikka tiedän, että käyttää kyllä, kunhan minä en ole paikalla turvana. Ja kun vaihtoehtoja ei ole.

Mutta ei se ehkä ole se mikä eniten sai herkistymään. Ehkä eniten vaikutti se, että tiedostin, että meri voi olla hyvinkin armoton. Vaikka nyt ei ole kyse mistään valtamerestä sentään. Mitä tahansa voi sattua ja kuuluvuus merellä on satelliittipuheimen varasssa. Näin ollen voin vain seurata YB Trackeristä kulkua, mutta se ei kerro koko totuutta kisan kulusta.

Kotirintamalla olen vuoroin ollut ylpeä ja vuoroin huolissani ja iloinen ja onnellinen ja kaikkea mahdollista. Eli kunnon tunteiden vuoristorata. Mutta luulen, että samaa rumbaa on käyty myös laivalla.

Varsinainen kisaosuus on ehkä ohi tänään. Hetken jo näytti siltä, että maaliviiva olisi ylitetty jo eilen, mutta tuulet eivät olleetkaan enää niin suotuisia, joten maaliviiva siintää jo, mutta yli vielä ei ole menneet. Maata jalkojen alle ei kuitenkaan vielä maaliviivaltakaan ole tiedossa vaan, matka jatkuu Kotkaan, jonne ensimmäiset laivat pääsevät ilmeisesti tiistaina perille. Itse olen menossa Kotkaan vasta torstaina, koska purjehtijoilla on omaa ohjelmaa vielä Kotkassakin.

Vaikka nuorin ei ole koskaan ollut mikään ujopiimä, niin villi veikkaus on, että kotiin tulee varsin muuttunut nuori. Ja ainakin mahtavaa kokemusta rikkaampi. Ja pahoin pelkään, että olen saattanut tässä antaa pirulle pikkusormen ja purjehduskärpänen on purrut meidän perheeseen pahemmin kuin osaan vielä arvatakaan.

Yhdistyneet Arabiemiraatit

On ollut hilajiseloa, kun elämä itsessään on ollut aikamoista matalaliitoa. No, sattuipa nyt kuitenkin niin, että tarjoutui tilaisuus lähteä kiertämään Yhdistyneitä Arabiemiraatteja. Edullisesti. Tuo tilaisuus tuli enemmän kuin tarpeen sillä aloin olla taas kerran burnoutin partaalla kaikesta siitä mitä viimeisen vuoden aikana on ollut.

Jos olisin tiennyt millaissta matkasta on kyse, niin olisin jättänyt tarjouksen väliin. Kyseessä oli jonkin sortin puoliksi sponsoroitu "osta-osta-osta"-tyrkytys- ja kiertomatka, jossa 2/3 matkaa oli buukattu täyteen ohjelmaa huonon oppaan johdolla joka suorastaan puhui paikallisista tavoista ja hinnoista paskaa ja joka vielä lisäksi oli töykeä asiakkaitaan kohtaan. Samainen opas kuitenkin on myös telkkarissa alkaneessa Turkin matkaoppaat ohjelmassa. 

Pari päivää jäi omaa aikaa jolloin oltiin viimeisessä kohteessa, mutta koko matkaa markkinoitiin Dubain maineella. Siellä ei ollut omaa aikaa juuri ollenkaan - ellei sitten tylysti poikennut matkan ohjelmasta ja tehnyt retkiä omin päin.

Viimeiseen kohteeseen oppaamme meidät kuta kuinkin hylkäsi tylysti, kun olimme saaneet huoneet. Ei maininnut edes koska bussi tulee hakemaan meitä hotellilta saatika että mistä terminaalista lentomme kotiin lähtee. Ellei lentokentän vartijakin olisi ollut niin ystävällinen ja saattanut porukkaamme kädestä pitäen oikealle tiskille, niin todennäköisesti emme olisi ehtineet ajoissa lennollemme.

Tylyä tuo oli oppaalta siksikin, että iso osa porukastamme oli eläkeläisiä jotka eivät puhuneet englantia. Nöin ollen heillä ei ollut mitään käsitystä miten kommunikoisivat paikallisten kanssa, joista kukaan ei puhunut suomea. Joten minä sitten toimin tulkkina. Oppaamme myös jätti sujuvasti mainitsematta kaikki souqit eli basaarit ja moni suomalainen olisi ollut menossa viimeisestä kohteesta taksilla takaisin Dubaihin ostoksille. Onneksi satuin kuulemaan ja kysymään mitä pitäisi saada ostettua... pikaisesti google hommiin ja löyty paikalliset vastaavat liikkeet, jotka löytyi kilometrin päässä hotellilta. Ja suomalaiset säästivät 80 e/suunta taksimatkoissa.

Hotellit olivat 5 tähden hotelleja. Alkumatkasta se oli vielä kivaakin, mutta puolessa välissä jo kyllästyin siihen pokkurointiin ja passaamiseen. Ja 5 tähden hotelleillakin oli kuitenkin palveluiden tasossa eroja. Ja siitä kaikkein fiineimmästä hotellista löysin kaikkein eniten valitettavaa :D 

Viimeisimmässä hotellissa tuli ensimmäisenä laukkupojat. Kirjauduit huoneeseen ja näytit laukkupojille mitkä laukut pitää huoneeseen tuoda ja kerroit huoneesi numeron. Jos tulit autolla, niin auton jätit parkkiin pääoven eteen kuinka se nyt siihen sattui osumaan... ei niin kauheen tarkkaa ollut ja parkkipoika vei auton parkkiin.

Laukkupojat myös juoksivat passaamaan kun tulit ostoksilta ja kantoivat ostoksesi huoneeseesi. 

Aamupalalla sinut ohjattiin juuri siihen pöytään mihin halusit, autettiin tuolin kanssa ja tarjoilija laittoi syliisi lautasliinan. Kysyi myös mitä ruokia haluat buffetista syödä ja millaista kahvia haluat juoda ja heti kun sait lautasen tyhjäksi niin se vietiin pois.

Jos näit kerrospalvelijoiden esimiehen käytävällä, niin hän juoksi perääsi kysymään onko kaikki hyvin ja tarvitsenko jotakin. Kerrospalvelijat ystävällisesti aina kysyivät kuulumisesi ja mielellään juttelivat kanssasi.

Kuulostaa ehkä upealta, mutta jo 4. päivän kohdalla minua lakoi tympimään tuollainen passaaminen.

Vaan opin minä matkalla jotain...

Arabimaissa nainen ei voi tilata huoneen laskulle mitään vaan ainoastaan mies voi tilata, nainen maksaa käteisellä tai kortilla.

Taksia ei parane ottaa lennosta. Ensinnäkään kovin moni ei ota sinua kyytiin ja kun olet onnekas ja joku pysähtyy, niin saatripitykset kuskilta siitä, että taksi pitää ottaa tolpalta tai tilata johonkin paikkaan. Poliisi jos näkee, niin taksikuski saa isot sakot.

Monorailillä kulkeminen oli aika veikeetä. Opastuksia Arabiemiraateissa oli vähän, joten tottahan suomalainen logiikka petti pahasti useamminkin kuin kerran arabien logiikasta. Monorailissä ja julkisissa kulkuvälineissä syöminen ja juominen on kielletty. Ja huom! tämä koskee myös purkkaa ja vettä. Vesipullo saa olla kädessä, mutta yksi hörppy pullosta voi tulla hyvin kalliiksi.

Monorailissä on useampia vaunuja ja sinun pitää tietää mihin vaunuun saat mennä. Naisille ja lapsille on oma vaunu. Miehille on oma vaunu. Sitten on vaunu jossa naiset saa olla miehen kanssa. Yksi vaunu on matkatavaroille. Ensimmäiseen vaunuun tarvitaan kultainen lippu...

Minähän sitten onnistuin sähläämään säännöissä ensiksi vesipullon kanssa. Ei pieneen mieleenikään tullut että juomiskielto koskee myös vettä. Toinen missä sähläsin tietämättömyyttäni oli monorailin vaunut. Olin ostanut tavallisen lipun läpi Dubain. Ja menopaluuna. Ajattelin että saan kuvattua ensimmäisestä vaunusta Dubaita hieman eri perspektiivistä mitä muutoin. Sainkin. Onneksi kuitenkaan tarkastajaa tai poliisia ei tullut paikalle, koska lippuni ei oikeuttanut matkustamaan ensimmäisessä vaunussa. 

Monorail siis on juna, joka liikkuu ilman kuljettajaa ja on täysin automatisoitu, joten tuulilasin kautta saa aivan erilaisen käsityksen kaupungista kuin bussissa istuen.

Liikkuessani kylillä meillä oli isompi seurue, jossa oli myös miehiä meidän naisten lisäksi. Paikalliset aina ensin tervehtivät naisia.

Arabit puhuvat hyvin eleettömästi. Käsillä kyllä puhutaan mutta hyvin hillityin liikkein ja siihen nähden suomalainen huitoo kuin tuulimylly vaikka suomalainenkaan ei kamalasti käsillään selitä. Mutta monesti suomalainen selittäessään nostaa etusormen pystyyn. Arabimaissa sitä en yhdenkään paikallisen nähnyt tekevän ja ilmeisesti se oli jotenkin loukkaava tai agressiivisuuden merkki, koska sitä ei myöskään hyvällä kattottu.

Kovaan ääneen puhuminen niin ikään sai paheksuvia katseita. Siitä kuulema voi joutua putkaankin ja jos niin onnettomasti käy, niin olet suoraan sanottuna pahassa kusessa.

Arabit ovat todella avuliaita. Kun liikut kaupungilla ja tavaat kartasta ääneen jonkin paikan nimeä, niin ohikulkija pysähtyy ja neuvoo sinulle tien jo ennen kuin ehdit edes kysyä. Jos olet hieman pohtivan näköinen mitä tekisit, niin joku tulee kysymään voiko olla avuksi tai onko joku hukassa. Ja paikalliset neuvovat sinulle parhaimmat paikat ostaa laadukkaita tuotteita, samanlaisia joita he itse käyttävät.

Ravintoloiden hintataso on hyvin maltillinen ja annokset ovat niin isoja että suomalaisen ruokailutapojen mukaan yhden hengen annos riittää hienosti kahdelle ja molemmat on ähkyssä silti.

Istahdimme isommalla porukalla yhteen ravintolaan syömään. Ruokalista ja ruoka toimitettiin naapuriravintolan puolelta ja ravintola jonka terassilla olimme tarjoili vain juomia. Näin ollen emme ihan heti käsittäneet miksi juomien hinnat poikkesi listan hinnoista, mutta selvisihän se, naapurilla olisi ollut edullisemmat juomat. Ero kuitenkin oli varsin pieni, joten ihan se ja sama.

Oppaamme väitti, että kukaan ei vaihda rahaa pankissa. Kuitenkin hotellien kurssit olivat varsin huonoja, joten itse suosin rahan vaihtoon Western Unionia. 

Alkoholia on todella harvoissa paikoissa ja hinnat ovat jotakin aivan käsittämätöntä.

Tavan ruokakaupoista sai särkylääkkeitä, reumalääkkeitä ja diabeteslääkkeitä.

Tien ylitys jalan on taitolaji. Suojateitä on äärimmäisen harvassa, jalkakäytäviä vähän. Mikäli haluat ylittää kadun, on vain tungettava itsensä johonkin väliin autojen sekaan vaikka kaistoja olisi 3 rinnan suuntaansa. Ja usein onkin. Jopa enemmänkin - parhaimmillaan kadulla oli 6 kaistaa joilla ajettiin samaan suuntaan eli katu oli 12 kaistaa leveä. Toinen vaihtoehto on taapertaa kiltisti jopa muutama kilmometri löytääksesi suojatien.

Välimatkat ovat suhteessa pitkiä ja arabit yleensä liikkuvat joka paikkaan autolla. Joihinkin kauppoihin ei pääse edes kuin autolla.

Kiilloitettu hienostoalue ja tavan ihmisten alue voivat hyvin olla rinnakkain ja ero on silmiinpistävän räikeä. Tavallisten työläisten alueen tunnistaa siitä, että talot eivät ole viimeisen päälle kiilloitettuja ja kullalla kuorrutettuja ja katuna toimii Saharan hiekka. Ikkunat ovat pölyisiä ja niitä ei todellakaan pestä joka päivä. Sähköjohdot roikkuvat miten sattuu talojen seinustoilla. Hienostoalueeseen nähden paikka näyttää slummilta vaikka se ei sitä ole.

Kaiken kaikkiaan matka oli oikein opettavainen ja oli mukava oppia arabikulttuureista pikkusen enemmän mitä on muksuna lukenut tuhannen ja yhden yön tarinoista. Mutta suosikkikohteisiini tämä ei pääse, sillä esim. Dubai on täysin rakennettu turismia varten ja on kaikin puolin keinotekoinen. Pistää väkisin miettimään miten paljon esim. Palmusaarien rakentaminen on vaikuttanut ekosysteemiin ja kaikki vain turismia varten. Ja rakentamiselle ei näy loppua ja kaikkinensa paikka muistuttaa yhtä isoa rakennustyömaata, joten en miellä sitä lomakohteeksi.

Oppaamme väitti päivisin olevan utuisen ilman johtuvan ilmaan nousevasta hiekasta. Joillekin ehkä tuo menee läpikin, mutta hienokin hiekka tunkeituisi korviin ja päänahkaan ja sen huomaisi suihkussa. Autojen määrää katsellessa tulin siihen johtopäätökseen, että utu ei voi olla muuta kuin pakokaasuja ja siihen nähden Suomen päästöt ovat varsin pieniä. 

Kaiken luksuselämän vierestä löytyy kadun toiselta puolelta tavallisten ihmisten asuinalueita, jotka eivät olekaan niin fiinejä. Nautin kun pääsin poikkeamaan sellaisille alueille. Oli ihana katsoa lapsia, jotka koulun jälkeen kokoontuivat pihalle pelaamaan palloa ja isät viritteli grillejä. Ei ollut asfalttia vaan Saharan hiekka toimi tienä. Kulkukissatkin viihtyivät siellä paremmin kuin fiineillä alueilla. 

Vaan julmasti sielläkin näki, että jo olleita taloja oli purettu ja paikalle oltiin aloitettu rakentamaan kullattuja ja kiillotettuja toimistoja ja hotelleja. Jotenkin mieleen tuli "Rikkaat ryöstää köyhiltä kaiken"

Muisteloa reissusta

Vaikka olemme juuri ja juuri reissusta kotiutuneet, niin huomaan, että uutta matkakuumetta pukkaa jo  uudelleen päälle.

Sittenkin vaikka Espanjassa, Barcelonassa, saimme Brysselin iskujen aikaan jännittää myös mitä tapahtuu. Brysselin iskujen aikoihin oli joka ikinen metroasema raskaasti vartioitu. Plaza Catalunalla niin ikään oli iskujen aikoihin poliiseja parin metrin välein. Itse en tästä hätkähtänyt vaan pidin asiaa hyvänä. Mutta kauppaan mennessä Estacion del Nordin suuntaan kyllä yksinäinen reppu risteyksessä sai muuttamaan kulkureittiä. Varsinaista paniikkia en terroristi-iskuista ehtinyt ottamaan, vaikka tällä kertaa sen tajusin kuitenkin, että nyt se ei ollut vain asia, josta katson televisiosta tai luen lehdistä ja se tapahtuu jossakin kaukana. Vaikka kohteena ei ollutkaan Barcelona, niin kun käytännössä näkee miten siihen varaudutaan kaikkialla maailmassa missä uhka on kohonnut ja on missä on merkittäviä lentokenttiä, metroja, ihmismassoja jne, niin kyllä se hieman pistää hiljaiseksi.

Barcelona oli paikka jossa olisi todella paljon nähtävää, mutta jos siellä perhelomaa haluaa viettää ja kaikki nähtävyydet nähdä, niin saa varautua siihen, että rahaa tulee palamaan. Itse en osaa mieltää Barcelonaa pienten lasten kanssa sopivaksi lomakohteeksi. En edes ala-asteikäisten vaan, kun omat lapseni ovat jo yläasteella ja opiskelleet vähän koulussa Espanjasta, niin on hyvä käydä katsomassa koulussa puhuttuja asioita ja paikkoja oikein livenä.

Taskuvarkaita riittää ja esim. turistien suosimilla paikoilla ei juuri kannata puhua edes puhelimessa, sillä varkaille kelpaa puhelin kädestäsikin vaikka kuinka olisi puhelu kesken. Tästä ei oma kohtaista kokemusta sentään ole, mutta useampikin ihminen on näitä kokenut joten tuskin kaikki kertomukset on vain urbaania legendaakaan.

Iltasella kaduilla näkee paljon kodittomia nukkumassa. Se on kuitenkin varsin normaaliakin Espanjassa, mutta vaatii totuttelua kohdata heitä. Pääsääntöisesti he haluavat olla omissa oloissaan, mutta toisinaan voi joku pysäyttää sinut liikennevaloissa ja kysyä pääseekö yöksi luoksesi. Vinkki: vaikka kuinka haluaisit, älä ota. Et voi tietää onko hän rehellisen kadunelätti vai jotain ihan muuta.

Viime reissuilla on tullut nähtyä hostelleja paljonkin.

Ensimmäinen ajatus hostellista on vaatimaton paikka, jossa on kerrossänkyjä vieri vieressä ja ei omaa rauhaa. On niitä sellaisiakin hostelleja, mutta pakko on kehua, että Hostelworldin kautta olen onnistunut löytämään upeitakin hostelleja, edulliseen hintaan ja joiden taso ylittää jopa 3 tähden hotellien palvelun tason. Ja tunnelma ja ilmapiiri hostelleissa on huomattavasti avoimempi ja kansainvälisempi ja sosiaalisempi kuin yhdessäkään hotellissa missä olen ollut. Hotelliin mennään yöpymään omaan huoneeseen ja sillä hyvä. Hostellissa yleisissä tiloissa jaetaan kokemuksia ja tutustutaan uusiin ihmisiin ja kunkin matkalaisen kulttuuriin ja harjoitetaan kielitaitoakin.

Ja entä se oma rauha? Kyllä sitäkin löytyy aina jostakin sopesta jos haluaa.

Onhan niitä kälyisiäkin hostelleja. Esimerkiksi Gironassa hostellimme oli jotakin... mitenkähän sen nyt sanoisi...
Hostellin nimi oli Hostal Can Blanco. Kirjautuminen tapahtuu 4 tähden hotellin respassa, mutta hostal on hotellin takana. Sisään kuljetaan ravintolan kautta. Portaat yläkertaan ovat kapeat ja kiertävät. Hissiä ei ole, joten toivottavasti ei ole paljon tai painavia matkatavaroita. Meillä oli.

Huoneet ovat siistejä perushuoneita, mutta käytävät jo aikansa parhaat päivät nähneitä ja kaipaavat remonttia. Vessat ja kylpyhuoneet taas muistuttavat enemmän jostakin vanhasta kauhuleffasta.

Kevätaikaan Gironassakin on yöt varsin viileitä. Lämmitys laitettiin päälle satunnaisesti klo 18-22 välillä, jos muistettiin. Ja sama koski sitten myös lämmintä vettä. 3 yötä olin varannut hostellista ja suihkuun oli turha toivoa pääsevänsä päivällä. Tai voit toki mennä, mutta tarjolla on vain kylmä vesi.

Mitään aterioita tai palveluja ei hostaliin kuulunut. Alakerran ravintolan hintataso oli ylihinnoiteltu, eikä listojen hinnat pitäneet ollenkaan paikkansa. 8 € pizza oli kuin iso leipäpala, listalla pizzan hinta oli 5,90 e ja kuvauksesta odotin saavani normaalikokoisen pizzan. Eikä henkilökuntakaan ollut iloisimmasta päästä.

Kovin moni muukaan ei ole hostalista hyviä arvioita antanut, mutta retkemme ajankohdan aikoihin se nyt oli ainoa, jossa sattui olemaan tilaa. Ja sitä tilaa kyllä oli, sillä lisäksemme hostalissa ei montaa muuta asukasta ollut. Ja hostalin puolen henkilökunta ei puhunut englantiakaan. Asukkaat voivat polttaa käytävillä ja huoneissakin, joten tupankan savun hajua saattaa kantautua myös omaan huoneeseesi oven raosta. Ovet eivät mitenkään tiivitä olleet ja ilmanvaihto oli muutenkin huono.

Kun sitten taas palasimme takaisin Barcelonaan, oli hostel aivan toisesta ääripäästä.

Hostel 360. Huoneet olivat perushuoneita, joissa oli Ikena kerrossängyt.Lakanat kuuluivat hintaan. Myös lukittavat kaapit kuuluivat hintaan. Huoneet olivat siistejä ja oli aivan 4 hengen jaetuista huoneista lähtien, aina 12 hengen jaettuihin huoneisiin asti.

Kun hostelliin meni ovesta sisään, oli Ikean kalusteilla aulasta tehty jo varsin viihtyisä ja modernin kodikas. Respalle oli varattu minimaalisen vähän tilaa ja keittiö oli ihanan avara. Seinällä oli heti myös iso liitutaulu joka kertoi hostelin puolelta järjestetystä ilmaisesta ohjelmasta. Oli ilmaista ruokaa joinakin päivinä, toisina ilmaista sangriaa, järjestettiin ilmaisia kävelykierroksia kaupungissa jolloin nähtävyyksiä sai nähdä oppaan kanssa. Ja paikka oli mitä keskeisin.

Henkilökunta oli iloista ja avointa. Rempseää ja varsin puheliasta. Henkilökunta oli kuka mistäkin päin ja teki muutamia vuoroja että sai asua hostellissa. Heille oli omat erilliset makuu- asuintilat, jonne muilla ei ollut pääsyä.

,Keittiöstä löytyy myös laatikko jossa on edellisiltä asukeilta jääneitä kuiva-aineita vapaasti kaikkien käytettävissä. Edellisiltä asukkailta jääneitä ruokia hydynnettiin myös ilmaisilla aterioilla. Kahvia ja teetä sai päivän mittaan lipittää niin paljon kuin halusi, kuului hintaan. Samoin mausteet ja öljyt kokkaamiseen tuli talon puolelta. Ja keittiö ja ruokailutila olikin varsin suosittu paikka istahtaa alas ja tavata ihmisiä. Jos joku osti jotakin mistä ei pitänytkään, jätti hän sen pöydälle "Free" lapun alle ja sitä ei kauan tarvinnut murehtia, aina löytyi joku jolle kelpasi.

 Itse nautin myös aamun hiljaisesta hetkestä, kun kaikki vielä nukkui ja respa vaihtoi yövuorosta aamuvuoroon. Oli vielä hämärää ja valoja vasta sytyteltiin. Pari tuntia myöhemmin olikin jo sitten täysi häärinä päällä.

Kellarista löytyy erillinen olohuone ja baari. Hostellilta voi myös vuokrata polkupyöriä. Löytyy myös pingispöytä.

Yläkerrassa taas oli huoneet ja suihkut. Iso iso plussa että kaikki suihkut olivat hierovia. Lämmintä vettä tuli 24/7 ja wifejä oli 4 jotka toimivat suht kivuttomasti vaikka hostelli oli välillä täyteen buukattu. Yläkerran aulasta löytyi useita tietokoneita joita saa käyttää vapaasti. Myös tulostaminen, esim. CV:n tai lentolippujen jne tulostus oli ilmaista, kunhan et nyt ihan kymmeniä sivuja ala tulostamaan.

Tällä reissulla kuitenkin huomasin, että vuosi pohjoisessa metsän keskellä on tehnyt tehtävänsä. Kaupungin hälinä ja ihmismassat alkoivat jossakin kohdin jopa ärsyttämään ja kaipasin enemmän luontoa ja omaa rauhaa.

Kaiken kaikkiaan tulemme varmasti jatkossa poikkeamaan uudestaan Barcelonaan.

Se tunne kun kaikki hajoaa

Long time no seen. Näinhän se on. Pitkä aika kun viimeksi olen ehtinyt kirjoitella. Mutta on vähän ollut kiirettä.

Tunnetusti en montaa kertaa harkitse jos on mahdollista lähteä matkalle. Etenkin jonnekin etelään ja lämpimään. Vielä varmemmin saa "kyllä" vastauksen jos Suomesta löytyy lunta ja on kylmä. Tosin kesälläkään ei montaa kertaa tarvitse houkutella vaikka Suomen kesä onkin usein jossakin kohtaa varsin nätti.

No, kun saat työtarjouksen, joka veisi sinut Euroopan laidalle, niin mikä ettei. Vielä kylmien säiden aikaan. Tällä kertaa pakattiin myös lapset mukaan. Ja ensin juuri sopivasti hiihtoloman aikaan poikettiin Espanjaan. Tällä kertaa Barcelonaan. 

Vielä kun olimme Suomessa tuli ensimmäinen hajoaminen. Vanhemman lapsen tabletti päätti ettei suostu lataamaan ja tietysti akkukin oli tyhjä. Ja vaikka millä laturilla kokeiltiin, niin ei. Ei lähde lataamaan eikä lähde päälle. 

Toinen hajoaminen oli kun pääsimme Barcelonaan. Toinen rinkka sanoi sopimuksen irti. Noh, olihan se jo parhaat päivänsä nähnyt ja sullottu täyteen tavaraa, niin että saumat tursottivat. Joten ei kun ostamaan matkalaukkua.

Ensimmäisenä iltana lähdin etsimään Mercadonaa, että saamme hostellille ruokaa. Ei löytynyt. Ja ensimmäisen kerran voin sanoa eksyneeni Espanjassa niin pahasti, että ei auttanut kuin ottaa taksi että pääsee hostellille takaisin.

Barcelonasta teimme pienen retken Gironaan. Joka osoittautui varsin pieneksi kyläksi, jossa ei kyllä paljon näkemistä ollut. Muutama päivä Gironassa oli jopa liian paljon aikaa niin pienelle kylälle. 2 päivää olisi riittänyt vallan mainiosti. Mutta kaunista siellä oli, joskin ei kylläkään mikään jalkavaivaisen paikka, koska korkeuseroja on paljon ja portaita sitäkin enemmän.

Gironasta lähtöä tehdessämme hajosi puhelimen laturi. Tippui tietysti nastat edellä kivilattiaan ja se niistä nastoista. No, onneksi niitä latureita oli vielä 2 muuta jäljellä, joten vuorottelemalla sitten jatkossa laitteiden latausta.

Matkalla juna-asemalle lähti uudesta matkalaukusta pyörät. Hetken kiroamisen jälkeen ei auttanut muu kuin avata hajonnut matkalaukku ja alkaa sullomaan vaatteita vielä ehjinä oleviin, koska juuri siihen hätään en mistään saanut uutta laukkua.

Paluu Barcelonaan ja uudelle hostellille jonne oli tarkoitus mennä metrolla. Menimmekin. Joskin toista kertaa EMME käytä Barcelonan metroverkostoa ainakaan matkalaukkujen kanssa. Sitä jollakin matkailusivustollakin ihmeteltiin, että turistit eivät niitä käytä, mutta Barcelona de Santsin metroasemalla esim. emme löytäneet hissiä, joten kävelimme maanalla pitkän matken, ravaten kolmet portaat ylös ja alas päästäksemme edes metrolaiturille. No, eikö sitten heti ensimmäisissä portaissa hajonnut matkalaukusta nostokahva. Huoh.

Väsyneinä, hikisinä ja nälkäisinä vihdoin pääsimme hostellille. Joka oli aivan upea ja ihana paikka. Henkilökunta todella upea ja hostellista tuli meille kuin koti. Viivyimmekin siellä pitempään mitä alunperin olimme ajatelleet. Kuten moni muukin. Samoin vakituisemmista asukeistakin alkoi muodostua äkkiä ystäviä. 

Vaan kun oli aika vaihtaa maata, niin läppärini alkoi temppuilemaan. Aikani sen kanssa taistelin, mutta ei lähtenyt käyntiin, ei sitten millään. Pakkasin sen kuitenkin mukaan ja kun pääsimme Maltalle, kävin kysymässä korjausta huollosta. Ei vaikuttanut kovin järkevältä lähteä korjaamaan, joten ei auttanut ostaa kuin "uusi" tilalle. Läppärin hajoamisesta päästelin jo ärräpäitä ääneen - siellä oli niin työt, kouluhommat, verotus, ihan kaikki. Mutta onneksi niistä olin tajunnut ottaa myös varmuuskopioita niin pilvipalveluun kuin myös muistitikulle. Siltikin otti päähän ja lujaa, jo pelkästään siksi että kaikkien ohjelmien asentaminen ottaa taas aikaa. Ja monien eri palvelujen salasanojen muistaminen on ihan oma lukunsa ja siksipä ne onkin usein minulla ollut tallennettuna koneelle. En koskaan käytä samaa salasanaa kahdessa eri palvelussa. Joten muistamista piru vie on. Jos sattuu ne muistamaan.

Maltalla heti ensimmäisenä minua alkoi jurppimaan ihmisten hidas kävelytapa. Eihän Espanjassakaan ihmiset mene pikavauhtia kuten minä Suomessa, mutta maltalainen hidas kävelytyyli on jotain ihan omaa luokkaansa. Toinen mikä pisti silmääni oli paikan sotkuisuus ja jalkakäytävien kapeus. Ja ei mennyt päivää, etten noihin asioihin olisi tuskastunut. Kolmas mikä hyvin äkkiä alkoi jurppimaan oli se, ettei kovinkaan monessa paikassa voinut maksaa kuin käteisellä. Ja vain siksi, ettei yrityksillä juuri ole korttimaksupäätteitä. Maltan hintataso oli yllättävän korkea ja wifiyhteyksien toimivuus ERITTÄIN epävarmaa ja usein rajoitettua. "Avoin wifi" vaati kirjautumista ja kyseli varsin outojakin tietoja. Mihin lie sitten tietoja tarvittiin.

Ostettuani uuden koneen Maltalla, niin sainkin sen juuri toimimaan, kun puhelimeeni tuli päivitys. Ja sen jälkeen meni koko kapistus jumiin. 3 päivän tahtojen taistelun jälkeen päätin mennä samaan paikkaan josta ostin läppärin ja kysyä voisiko puhelimelle tehdä jotain. Ei saatu sielläkään puhelimelle tehtyä mitään. Joten ei kun ostamaan uusi puhelin. Huoh. 

Ostin edullisimman puhelimen mikä nyt suurinpiirtein ajoi samaa asiaa kuin entinen. Ja se mokoma maksoi 200 €. Mies sitten kertoi Suomesta auliisti, että täällä niitä myydään 80 €:lla. Aaaarrrrggh! Olin jo erittäin kiitollinen että olimme tulossa takaisin Suomeen.

Paluu kotiin olikin sitten ihan oma lukunsa. Meillä oli lento Maltalta Osloon, josta sitten junalla Ruotsin halki Suomeen kotiin. Lento meni vielä hyvin. Sen kanssa ei ollut ongelmia ja niin näytti junamatkakin sujuvan hyvin. Aluksi.

Ennen lähtöä jännitimme vaikuttaako maastopalo jotakin meidän juniemme liikkumiseen vai ei, mutta junayhtiön henkilökunta kertoi, että liikenne on jo normaali, ja vain varttia ennen junamme lähtöä.

Junareitti Oslosta Luleåån oli helppo valita matkasivustolta ja ostaa, mutta tämä yhteys oli ainoa, joka oli yhdellä vaihdolla. Muissa vaihtoja olisi ollut enemmän. Vaihtoasema piti olla Hallsberg. Eikä junan pitänyt edes pysähtyä edellisellä asemalla Degenforssissa. Vaan siihenpä pysähtyi eikä jatkanut matkaa vaan kääntyi takaisin. Degenforssista oli järjestetty bussikuljetus Laxåån ja sieltä sitten uusi junayhteys Hallsbergin kautta Tukholmaan. Varmaa oli, että ylimääräisen vaihdon takia emme mitenkään ehtisi vaihtojunaamme, joka olisi ollu Hallsbergista Luleåån. Ja konduktööri kehotti menemään Tukholmaan ja asettumaan SJ:n piikkiin hotelliin. Oikein mukava 4 tähden hotelli.

Kukaan ei kertonut kuitenkaan mitään syytä miksi juna ei päässyt vaihtoasemalle asti.

Aamulla heräsimme ajoissa ja ei kun asemalle selvittämään uutta yhteyttä. Ja kohta olimme jo matkalla junassa. Tällä kertaa piti vielä vaihtaa Umeåssa junasta bussiin joka veisi meidät sitten Luleåån. Vaan tämäkin juna oli jäädä matkalle. Yli tunnin odottelun jälkeen pääsimme kuitenkin nitkuttamaan perille asti, mutta tietysti alkuperäinen bussiyhteytemme oli jo mennyt aikoja sitten. Joten ei kun taas selvittämään mitä nyt tehdään.

Uusi bussiyhteys ja yhdellä asemalla bussi käynnisti itseään kolmeen kertaan ennen kuin matka jatkui.

Tässä vaiheessa alkoi mieleen hiipiä ajatus, että ihan kuin meitä ei hlauttaisi päästää pääsemään kotiin asti. ei ainakaan Lady Fortuna ollut meidän puolella.

Lopulta olimme Luleåssa klo 22 ja "vain" 10 tuntia alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Onneksi kuitenkin junassa ja bussissa oli hyvät toimivat wifiyhteydet, joten sai Miehelle wapattua tilannetiedotusta, muuten hän olisi odotellut meitä asemalla 10 tuntia liian aikaisin. 

Kun noin klo 1.30 pääsimme kotipihaan, niin huokasin helpotuksesta. Olin väsynyt ja halusin vain nukkumaan. Oma sänky tuntui luksukselta vaikka kuinka tiesin, että patjat ovat jo niin elähtäneet, että aamulla minulla on varmasti selkäkipeänä. 

Se tunne kun...

Nyt saa suomalainen terveydenhuolto taas sapiskaa. Ja koulujärjestelmä. Ei ole eka kerta kun mollaan terveydenhuoltoa. Tai koulua. Olen minä välillä muistanut kehuakin, silloin kun on ollut aihetta. Mutta aivan liian harvoin on aihetta kehuihin.

Vaan niin... mistä päästä edes alottaisin?

Muksulla sattui tapaturma koulussa 1½ vuotta sitten. Siitä käytiin päivystyksessä. Sanottiin "voi voi, ota buranaa. Kyllä se siitä". Selkä kun tärähti tai jotain. Ei kuvia, eikä sen tarkempia tutkimuksia. mitä sitten että selkä on turvoksissakin. 

siitä lähtien ei ole ollut viikkoa ettei selkä olisi muistuttanut olemassa olostaan. Liikuntatunnit ovat olleet muksulle kivuliaita, ja liikuntatuntien jälkeen selkä kipeytyy moneksi päiväksi. Buranaa kuluu. Ja lääkärit sanovat "voi voi, ota buranaa". Ja samaan aikaan sitten hemoglobiini laskee. Liekö sattumaa? En usko, koska niin aspiriini, disperiini kuin buranakin ohentavat verta.

Nyt sitten liikuntatunnilla selkä naksahti. Muksu kertoi että kipu yltti pitkälle jalkaan. Ja näinhän minä se nomin silmin kun toinen ei pääse kulkemaan kunnolla. Ja näin myös liikkumisesta, että samanlaista raahustamista olen itsekin pitänyt - eli nyt sattuu ja lujaa. Lääkekaapilta kunnon satsit parasetamolia ja ibuprofeiinia. Muuta nyt ei ollut tällä kertaa tarjolla. Muksu katsoi hetken pillereitä ja totesin
" nuo ensin, ellei auta, niin sitten ibuprofeiinia lisää".

Opettaja oli tuumannut: "voi voi, kyllä se siitä, vähän venyttelet". WTF!? kokeilkoot moiset viisastelijat itse venytellä kipeällä selällä ilman lääkkeitä! Nimimerkillä "olen kokeillut" ja ortopedikin todennut, että se on tuhoon tuomittu yritys. Kotikaapista löytyneillä lääkkeillä kipu saatiin siedettäväksi. Venyttelyyn ei kyennyt silti. Nähtäväksi jää miten saadaan muksu aamulla ylös sängystä, todennäköisesti kun ei ihan näin vähällä ensiavulla nyt selvitty.

Ja ilmoitettiinko minulle koulusta mitään, no eipä tietenkään, vaikka kuuluisi.

Mutta mitä tekee terveydenhuolto? On tässä 1½ vuoden aikana koitettu sitä selkää käydä lääkäreilläkin näyttämässä. Vastaus on aina "voi voi ota buranaa. kyllä se siitä." yksi lääkäri on jopa sanonut että tärähdys (!?) voi hyvinkin ottaa toipua useita vuosia (!?). En edes viitsi päästellä kaikkia niitä kirosanoja ja muutamia uusiakin joita olen tässä oppinut, mutta tärähdys menee ohi muutamassa viikossa viimeistään. samoin kuin venähdys. Ja sen voin sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, olen minä sen verran tapaturma-altis yksilö ollut lapsena. 1½ vuotta selkävaivoja ei ole tärähdys. Mutta mitäpä sitä lääkärit selkävaivoja potenutta äitiä uskomaan, etenkin kun äidithän ei koskaan tunne omia lapsiaan... Okei... minun vaivoista lääkärillä ei ole tietoa tokikaan, mutta pitäisi kai nyt lääkärinkin jo tajuta, että ei voi nuorella olla selkä vain tärähtänyt, jos liikunta aina sattuu. 1½ vuotta.

Mutta alunperinkin... miksei alunperinkään ihmisiä oteta vakavissaan lääkärissä. Luulevatko lääkärit yhä edelleenkin, että ihmisistä on paljonm iellyttävämpää ravata jonottamaan päivystykseen kuin viettää kotona leffailtaa tms!?!!? Haloo, herätys. En minä ainakaan nauti lääkärissä jonottamisesta. En päiväsaikaan tavan vastaanotolla, enkä etenkään päivystysaikana.

Ja minä äitinä... no, yritän kovin näyttää urhoollista ja vahvaa, mutta itku meinaa väkisin tulla. Koska TIEDÄN millaista kipua lapseni kokee :( Ja sitä kipua en soisi kenellekään. Enkä pysty ottamaan tuota kipua kokonaan pois.

Miten menee niin ku omasta mielestä, Suomi?

Huomaan vältteleväni tentiin lukemista. Keksin mitä tahansa muuta tekemistä itselleni kuin ottaa paksun kirja käteen, joka sisältää vaikeaselkoista tekstiä lakipykälistä ja niiden soveltamisista. Ja vaikka kuinka tiedän, että minun pitäisi lukea pian olevaan tenttiin, niin silti kirjaan tarttuminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Keksin itselleni verukkeita aikaan liittyen...

"Ei tässä vielä kiire ole"

No, ei vielä! Mutta tällä menolla pian on! 

silti tuo selitys ei vain tahdo upota kaaliini, vaan pää keksii mitä omituisimpia selityksiä ettei tarvitsisi lukea. :D

Niinpä päätin, että ihan sama mutta oikeuspykäliin on vain tartutaan viikonloppuna - kiinnosti sitten tai ei.
Miksikö? Koska vaikka kuinka teimme koulun alussa testit miten kukakin oppii parhaiten, niin mikään yleisesti olevista oppimistavoista ei tunnu pätevän silloin kun puhutaan jostakin lakitekstistiä, josta on vähän jopa tiedettävä sitten joskus kun on valmistunut ja on aika siirtyä takaisin työelämään. Siinä ei auta kuin ottaa kirja käteen ja lukea.

Eniten ahdistaa kirjan lukemisessa se, kun ymmärtää miten lakien periaatteessa kuuluisi mennä, mutta käytännössä sen mukaan ei toimita kuitenkaan. Ja kun Suomea mainostetaan kuitenkin maana, joka pitkälti nojaa toimintansa - niin hyvässä kuin pahassakin - lakeihin, niin väistämättä tulee hieman petetty olo... näinkö Suomessa oikeasti toimitaan - laeista piittaamatta? Vai olenko minä käsittänyt jotakin väärin?

Omituisuuksien päivä

Jo on ollut kummallinen päivä. Tai tarkemminkin ilta.

Ensin olin ihmeissäni kun uusi puhelin - siis alle kuukauden ollut käytössä, jumitti. Noh... järjestelmäpäivitys. Jo toinen näin lyhyessä ajassa. Ei se mitään. Hyvä, kun päivitti. 

Tai sitten ei.

Päivityksen jälkene ajattelin, että NYT saan lähetettyä kuvan muksulle, joka piti lähettää jo aiemmin. Kuva oli puhelimessa. Paino sanalla OLI. Järjestelmäpäivityksen yhteydessä keksi Android ihan itsekseen, että jatkossa kuvat tallennetaan OneDriveen eikä puhelimeen. Siirsi sitten kaikki jo olemassa olevat kuvat sinne. 

No, ei siinä, mutta kun sitä kautta en saanut kuvia lähetettyä muksulle Mesengeriin tai Whatsappiin. Huoh. Aikani selailin asetuksia ja löysin sitten paikan mistä saan määriteltyä, että kuvat tallennetaan nimenomaan puhelimen kortille eikä minnekään pilvipalveluun. Vaan eihän ne kuvat enää puhelimelle palanneet. 

Päästelin ärräpäitä. 

Kirjauduin luennolle. Puolessa välissä luentoa hävisi kuulokkeistani äänet. Muilla kuului kyllä. Samalla minulle ilmaantui ilmeisesti opettajan painikkeet käyttöön, koska olisin voinut tehdä paljon sellaisia toimintoja virtuaaliluokassamme mitä minun ei pitäisi pystyä tekemään. Ilmeni kun etsin niitä ääniasetuksia, mitä voisin muokkailla ja kokeilla. Ei tullut ääniä, joten poistuin tunnilta, koska minulle ei ole mitään hyötyä katsoa mykkää kuvaa, jossa hiiri seikkailee sinne tänne vain eikä mitään selostusta ole mitä olisi tarkoitus tehdä.

Seuraavan luennon alkuun oli aikaa ja joku kysyi, että missäpä olisi se seuraava tunti kun meni näemmä lukujärjestyskin nurin. Siellä me nökötimme kiltisti luokassa, mutta opettajaa ei näkynyt eikä kuulunut. 

Ja sitten soitti muksu. Tililtä on hävinnyt rahaa. Ei paljon. Mutta juuri sen verran, että outoa. Täällä korvessa ei paljon käydä missään ostoksillakaan, joten todella outoa. Ei kun tarkistamaan sitten muksun tiliä. Ei näy mitään liikennettä. Ei katevarausta, ei mitään. Mutta kun tilitapahtumat laskee yhteen, niin tililtä puuttuu rahaa. Ja ei kun viestiä pankille. Tilanne selostusta. 

Mietin mistä tuo rahan katoaminen voi johtua ja ainoa minkä keksin on kortin lähimaksuominaisuus. Mutta senkin pitäisi näkyä tilitapahtumissa, ainakin katevarauksena.

Ei vain ymmärrä. Tekniikka on ihmeellistä... silloin kun se toimii. Ja etenkin silloin kun se ei toimi kuten kuuluisi. Ja jotenkin tuntuu siltä, että mitä hienommaksi ja hifimmäksi maailma menee, sitä epävarmempia ohjelmat ja yhteydet ovat toimimaan. Teleyhteydet nyt täällä on takunneet jo niin pitkään, että saisi vetää rastin seinään jos ne nyt alkaisi toimiaan kuten kuuluu.

Tuleehan se sieltä kun vähän potkii

No niin... alkaahan se ruotsikin sujumaan. sitkeys alkaa tuottamaan hitusen tulosta.

Väkisin istuin koneella ja avasin täysin tyhjän arkin Wordistä. Tuijotin paperia ja mietin mitä haluaisin kertoa itsestäni. Ja keksinkin jo miten saan kerrottua kuka olen. Kuinka vanha olen - joskin lukusanat sujuu hyvin vain 12 asti. Sitten kääntyy espanjaksi. No, mutta sentään jotain. Mietin myös, että aikanaan olen hyvin hitaasti, sana kerrallaan, tavannut ruotsinkieliselle asiakkaalle töissä puhelimessa "Förlåt, jag kan inte talar på svenska". 

Eli osaan minä sentään jotain. 

Kirjoitin lyhyitä lauseita koneella ruotsiksi. mietin miten ne tulisivat, ilman kirjoja mietin lisää sanoja lauseeseen, niin että saisin muodostettua virkkeen. Ja kun olin mielestäni valmis, niin copy-pastella sitten google translateriin ja katsotaan millaista sian saksaa tulee.

Ei kovin pahaa, mutta ymmärtäisikö ruotsalainen? Puuttuisiko minulta jotakin oleellista lauseista. 

No mutta hei! wordillähän on hieno ominaisuus: oikoluku!
Tietenkään Word ei automaattisesti ymmärrä ruotsia, etenkään jos ruotsin oikolukua ei ole kytketty päälle. Tai sanastoa edes asennettu. Klik-klik ja nyt on. 

Mies tuli kotiin. Makoilin sohvalla, kun selkä oli kipeä. Juttelimme jotakin ja aina välillä huomasin kysyväni jotakin tarkennusta - ruotsiksi. Hyvin tuo mieskin ymmärsi.

Pikku hiljaa siis alkaa kieli kertaantumaan, mutta hyvin pienin askelin. EHKÄ minä selviän sittenkin siitä opintojeni ruotsin osuudesta. Edes jotenkin.

Kerrataan kieliä

Huomasin opintoja suunnitellessani, että on tulossa myös kurssi johon on integroituna ruotsi. Shit! Minun yläasteruotsi on niiiiiiiiiiiiiin ruosteessa, että sillä tuskin kurssista läpi pääsee. Ja kurssi on jo ensi syksynä.

Pitkin hampain yritin lukea ruotsinkielistä alaan liittyvää materiaalia. Tarkoitushan on osata sen oman alan verran ruotsia. Ja jos sillä tavoin olen oppinut espanjaakin, niin miksen sittne ruotsiakin... Yhden päivän lukemisen jälkeen totesin, että ei... ehkäpä otan vain suosiolla lasten kirjat käteen ja luen niitä. 

Latasin puhelimeenkin ruostin sanastopelin. Nuo sanastopelit on kyllä varsin opettavaisia, niissä voi opetella lausumistakin, mutta huomasin heti kättelyssä, että bugeja niissä on. Jos sana on "lök" niin miksi peli lausuu sen "el"? Tai jos sana on "Smör" niin ei kai sitä lausuta "es-em"? Ruotsin sanastopeli on vain sanastopeli, mutta kyllä sen kanssa saa ajan kulumaan ja kyllä sieltä jokunen sana mieleenkin jää. - Ehkä.

toinen sanastopeli minulla on espanjan sanastosta. Se opettaa myös puhumaan. Se kysyy kysymyksiä joihin joudut myös kehittämään itse vastauksesi. Siinä en ole sanoissa vielä huomannut virheitä, mutta masiina ei aina ymmärrä puhetta vaikka kuinka lausuisit sen samalla tavalla.

Noh... koska nyt kukaan ei varsinaisesti valvo tai ohjaa minua ruotsin opettelussa niin taustalle olen valinnut Ruotsin radiokanavan päivisin. Tulee parempaa musiikkia kuin Suomen kanavilta ja ainakin olen oppinut, että Ruotsin radiossa näemmä voi kiroilla (kyllä! osaan minä kirosanoja ruotsiksi!? :D ). Puheesta ymmärrä lyhyitä pätkiä sieltä täältä.

tänään sittne aamusta ajattelin tehdä excelin harjoituksia. Vaan koska excelin automaattiset funktiot olivat aloittaneet jo hiihtoloman, niin se jäi haaveeksi. Ja minun kärsivällisyys ei riittänyt sitten tahkota kyseisen ohjelman kanssa yhtään enempää. Minulle kun Excel on kirosana jo itsessään. Joten vaihdoin ruotsiin.

Ajattelin, että mietiskelen miten muodostan lauseita ruotsiksi. En nyt mitään hienoja ja pitkiä virkkeitä kaikkine kikkailuineen vaan ihan yksinkertaisia lauseita. 

Jep. Hyvinhän se menee, eikös vaan? Tai sitten ei.

Eka yrittämällä lauseet mudostui hienosti mielessä - espanjaksi.
toisella yrittämällä sama juttu, hienosti löyty sanoja ja lauseen tynkää - saksaksi.
kolmas kerta yllätti... kokeilin että kaipa nyt osaan kertoa edes nimeni ruotsiksi... ei... osaan kertoa nimeni venäjäksi. Noiden kahden muun ja suomen ja englannin lisäksi. 
Mieli teki kirota. Ja tulihan se sieltä: "Helvetet!"

Että näillä eväillä sittne ruotsin kurssia suorittamaan syksyllä.